13.11.2008

Muisteloja vallankumousjuhlinnasta

Ensimmäistä kertaa vallankumousjuhlilla Moskovassa olin vuonna 1967; vallankumouksesta oli kulunut 50 vuotta. Olin silloin suomalaisen turistiryhmän matkanjohtajana ja asuimme hienosti hotelli Nationalissa, aivan Punaisen torin tuntumassa. Kuvasin 8-milliselle kaitafilmille suoraan huoneeni ikkunasta, kun valtavat mannertenväliset ohjukset jymisivät Maneesin aukion yli ohi Historiallisen museon Punaiselle torille.

Turistiryhmästäni muistan ainoastaan Helsingin Sanomien toimittajan Veikko Pajusen, jonka kanssa kävimme ottamassa votkapaukut hotelli Metropolin ravintolan keittiössä; Veikko tunsi muistaakseni ravintolan kassarouvan.

Ensimmäisen kerran itse paikan päälle mausoleumin viereiseen kutsuvierasaitioon pääsin kymmenen vuotta myöhemmin aloitettuani juuri kirjeenvaihtajakomennukseni Moskovassa.
60-vuotisjuhlallisuudet olivat mielestäni vielä suuremmat kuin 50-vuotisjuhlat.
Juhlallisuudet alkoivat jo 2.marraskuuta kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Järjestely oli ainutlaatuinen, koska SKP oli jakautunut kahtia. Istui puhemiehistössä neljäskin suomalainen, Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteeri Gus Hall (Arvo Gustav Halberg)!

Raportoin puhelinjutussani Yleisradioon, että juhlapuheensa lopussa Leonid Brežnev ennusti aikakautta, jolloin sosialismista tulee muodossa tai toisessa vallitseva yhteiskuntajärjestelmä koko maailmassa.

Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa. Kommunistit matkasivat Petroskoihin, demarit Leningradiin.

Moskovaan jäänyt Sorsa tapasi vielä kahden kesken pääministeri Nikolai Kosyginin ja lähti sitten Suomeen, jotta presidentti Kekkonen pääsi matkustamaan varsinaisille vallankumousjuhille.

Kekkonen saapui Falcon-koneella niin ajoissa Moskovaan, että hän ehti seurueineen ( mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Suomi-Neuvosto-liittoseuran puheenjohtaja, entinen pääministeri Martti Miettunen sekä joukon jatkona kolme Moskovan- kirjeenvaihtajaa, Erkki Pennanen Helsingin Sanomista, Jyrki Koulumies Uudesta Suomesta ja minä Yleisradiosta) pistäytyä ennen juhlia Volgan varrella neuvostovaltion perustajan Vladimir Leninin syntymäkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä.

Kekkonen piti siellä 6. marraskuuta varsin kiinnostavan, nykyisin täysin unohduksiin jääneen puheen.
Lainaan juttuarkistostani osan puheesta:

Minä annan erityisen suuren arvon sille, että Neuvostoliiton hallitus ja puolue ovat kutsuneet meidät nimenomaan Uljanovskiin. Me olemme hyvin tietoisia siitä minkä merkityksen Suomen kansa nyttemmin antaa Leninin pyrkimyksille, On totta, että Tampereelle vuonna 1946 perustettu Lenin-museo oli ensimmäinen ulkopuolella Neuvostoliiton. Emme voi kuitenkaan tällä seikalla paljon kerskua sen vuoksi, että meidän olisi pitänyt perustaa tämä museo jo 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt me tiedämme mikä merkitys Leninillä oli Suomen kansan kohtaloihin. Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaan Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä - ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen.


Seuraavaksi päiväksi kaikki suomalaiset palasivat Moskovaan seuraamaan Punaisen torin paraatia ja Kremlin juhlavastaanotolle.

Seuraavat kymmenen vuotta palelin joka marraskuun 7. päivänä ( usein satoi lunta ) Punaisella torilla ja yritin kertoa Suomen kansalle mitä uusia aseita paraatissa näytettiin ja millaisia uusia iskulauseita Punaisella torilla nähtiin ja kuultiin. Vuodesta 1981 lähtien sain onneksi työparikseni Yrjö Länsipuron, joka upseerimiehenä tunsi aseistusta minua, it-lääkintämiestä paremmin.


Vuonna 1987 Kremlin kongressipalatsissa juhlittiin viimeisen kerran Lokakuun vallankumousta tasakymmenlukuisesti. Photo by Reijo Nikkilä.
Klikkaa kuvat suuremmiksi!
SDP:n Ulf Sundqvist sai henkilökohtaisen kutsun juhlille.

Nicaraguan johtaja Daniel Ortega

Mongolian puoluejohtajan poika Svjatoslav Tsedenbal

Afganistanin johtaja Mohammad Najib(ullah)

Kremlin puoluekokousten ja juhlien päätulkki Rudolf Sykiäinen ja SDP:n puoluesihteeri Ulpu Iivari

Neuvostoliiton viimeiseksi jääneen vallankumousparaatin vuonna 1990 selostivat YLE:n silloiset Moskovan-kirjeenvaihtajat Hannu Vilpponen ja Jyrki Saarikoski.

Ei kommentteja: