23.4.2015

Yliopiston rehtori: Suomi elää vieraalla järjellä

Pietarissa toimivan Ammattiliittojen humanistisen yliopiston rehtori Aleksandr Zapesotski kirjoitti huhtikuun alussa Komsomolskaja Pravdan Pietarin painoksessa Suomesta aika happamaan sävyyn. YLE teki siitä uutisen ainakin nettisivullensa, mutta muuten rehtorin näkemykset jäivät vaille kommentointia.

En tiedä, tarvitseeko näitä näkemyksiä enää kommentoida, mutta laitanpa jutun nähtäväksi tälle palstalle. Suomennos on minun, ja kaikkihan tietänevät, etten ole mikään suomentaja. Mutta jos haluat lukea sen venäjäksi, tässäpä on myös linkki KP:n nettisivulle.

Tapani Kaakkuriniemi




Комсомольская Правда

Общество | Общество
Александр ЗАПЕСОЦКИЙ (1 Апреля, 13:10)

Aleksandr Zapesotski: Miksi pietarilaiset pian lopettavat matkustamisen Suomeen

Pietarin ammattiliittojen humanistisen yliopiston rehtori katsoo, että talousyhteydet ja matkailu kuivuvat kokoon

Pietarilaisten on aika myydä huvilansa Suomessa ja etsiä muita šoppailupaikkoja. Viime aikoina tuon maan pietarilaisille myöntämien viisumien määrä on noussut yhteen miljoonaan vuodessa. Mutta on syitä olettaa, että Venäjä sulkee pian Karjalan kannaksella apposen avoinna olevat rajaportit, ja talousyhteydet ja matkailu kuivuvat kokoon.
Melkein 70 vuotta toisen maailmansodan jälkeen suhteemme tämän naapurin kanssa kehittyivät kasvamalla, mutta tilanne muuttuu radikaalisti. Muutama päivä sitten Suomen hallituksen puheenjohtaja Aleksander Stubb syytti Venäjää halusta ”luoda kansainvälisiä lakeja” ja ilmoitti ”vastakkainasettelun aikakauden” alkaneen. Kuten eräs tunnettu venäläinen poliitikko sanoi, ”tällaista ei ole koskaan ollut, ja nyt taas!”
Suomi onnistui monen vuosikymmenen aja tasapainoilemaan Venäjän ja lännen välissä ja sai tästä valtavia etuja. Tämän ihmeen nimi on johdon viisaus, se kun otti opikseen sodasta Neuvostoliiton kanssa. Molemmat maat kärsivät silloin hirvittäviä ihmismenetyksiä. Venäjä työnsi rajaa kauemmas Leningradista, ja suomalaisilta meni pitkäksi aikaa maku lännen etuja noudattelevasta venäläisvastaisesta politiikasta.
Heidän taloutensa koki tappion jälkeen täydellisen romahduksen. Vanhempi sukupolvi ei vielä nykyäänkään voi tyynenä katsella sieniä, koska 1940-luvulla heillä ei ollut mitään muuta syötävää.
Myöhemmin Neuvostoliiton hallitus teki paljon hyvää naapurilleen. Sen puolueettomuus on anteliaasti maksettu. Jopa munien tuotantoa Leningradin alueella muutettiin, jotta niitä voitiin viedä Suomeen. Sota Venäjän kanssa oli suomalaisilta suljettu aihe, poliitikot kehuivat järjestelmällisesti Leniniä itsenäisyyden myöntämisestä maalle, ja talous suuntautui Neuvostoliittoon. Eikä lännenkään kanssa riidelty, vaan noudatettiin tunnontarkasti tasapuolisen suhtautumisen politiikkaa. Eikä Neuvostoliitto enempää halunnutkaan.
Maamme romahdus sysäsi suomalaiset integraatioon Euroopan unionin kanssa. Ja aluksi se antoi heille vaikuttavaa talouden kasvua. Sen lisäksi he eivät olleet unohtaneet Venäjä-yhteistyön hyötyjä.
Muistan, kuinka 1990-luvun alussa pidin siellä luentoa. Meneillään oli keskustelu Venäjän ja Viron revenneistä suhteista. Valitin silloin, että Suomessa tilanne oli venäläisille verrattomasti suotuisampi, mutta kielimuuri ei sallinut tuoda perhettä kesällä.
Mitä siitä syntyikään! Tauolla kymmenet liikemiehet ympäröivät minut ja alkoivat kertoa, kuinka he kaikki jo opiskelevat venäjän kieltä. Että pian kaikissa kaupoissa heillä tulee venäjänkieliset myyjät: ”Anna mummon ja lasten matkustaa meille, ettekä tule pettymään meihin.” Suunnilleen niin myös tapahtui, ja pietarilaiset ryntäsivät naapurien luo. Keskiluokalle tuli tavaksi täyttää joka viikko ruokakori korkealaatuisilla ja edullisilla tavaroilla suomalaisissa liikkeissä.
Näyttää siltä, että tämä ystävyys on päättynyt. Suomi on otettu Yhdysvaltojen kontrolliin. Näin on käynyt vakavasti ja pitkäksi aikaa.
Ensinnäkin, huomattava osa vanhan maailman lahjakkaasta nuorisosta opiskelee tai on harjoittelussa Yhdysvalloissa. Kyseessä on politiikan ja liike-elämän eliitti. Amerikkalainen koulutusjärjestelmä pystyy ohjelmoimaan uudelleen sellaisenkin tulipunaisen kommunistin kuin Dalia Grybauskaitėn. Ei ole sattumaa, että komsomolilainen Mihail Saakašvili rakastaa nyt länttä niin paljon, että on valmis myymään maansa heille. Ihmiset palaavat Yhdysvalloista agentteina myös ilman muodollista värväystä.
Toiseksi amerikkalaiset kontrolloivat nykyisin täysin Euroopan unionin tiedotusvälinejärjestelmää. Lännessä 93 % uutisista on alun perin kolmen yhdysvaltalaisen korporaation tai niiden EU:ssa toimivien tytäryhtiöiden tuotantoa. Sen lisäksi yksikään suuri mediumi Eurostoliitossa ei voi tulla toimeen ilman ylikansallisten yhtiöiden maksamia mainosbudjetteja, ja niitä yhtiöitä kontrolloivat juuri amerikkalaiset.
Kolmanneksi koko EU-maiden eliitti on Yhdysvaltain erikoispalvelujen myssyn alla. Se antaa laajat mahdollisuudet valita ja seurata ”omia”, yletä uraportailla.
Tämän seurauksena EU-maissa on nykyään muodostunut johtokerros, joka toimii vastoin kansallisia etuja. Demokratian mekanismejakin Yhdysvaltain kontrollissa käytetään erittäin taitavasti. Ei ole sattuma, että Hermann Schröder hävisi aikanaan vaalit puolentoista prosentin ääniosuudella Merkelille, Strauss-Kahn ei päässyt lainkaan vaaleihin Ranskassa, ja Suomessa tuli pääministeriksi Stubb, joka on käynyt koulut ja valmistunut yliopistosta Yhdysvalloissa. Hän on olemukseltaan amerikkalainen.
Nykyään Suomessa on käynnissä valtionjohdon sukupolvenvaihdos. Kekkosen tasoisten kansallisten suurmiesten tilalle tulee hyviin pukuihin sonnustautuneita vilkkaita poikia, joiden juuret eivät ole Suomessa. He ajattelevat henkilökohtaisen urakehityksen kategorioilla ja pelaavat amerikkalaisten säännöillä uneksien jostakin sellaisista paikoista, joilla nyt ovat Federica Mogherini ja Donald Tusk. Tämän joukon elämäntyön kruunu ei ole oman maan kukoistus vaan mukava kabinetti jättiläiskorporaation toimistossa, jossa tilille kertyy joitakin miljoonia dollareita vuodessa.
Suomesta tulee limitrofialue [=reuna-alue] ja sitä odottaa kansallinen katastrofi. Limitrofi on tieteellinen termi, joka alun perin merkitsi Rooman imperiumin raja-alueita, joiden kuului taata imperiumin sotajoukkojen ylläpito. Sitten poliitikot alkoivat nimittää limitrofiksi sitä valtioiden kokonaisuutta, jotka muodostettiin vuoden 1917 jälkeen Venäjän alueella, ja sen jälkeen Neuvostoliiton sortumisen yhteydessä. Ensisijaisesti sillä tarkoitettiin Viroa, Latviaa, Liettuaa, Puolaa ja Suomea.
Nykyään asiantuntijat katsovat, että mainitut maat sijaitsevat sivilisaatioiden välisten murtumien rajoilla eivätkä periaatteessa pysty olemaan täysivaltaisia suvereeneja valtioita, vaan säntäilevät yhdestä voimakeskuksesta toiseen.
Oikeastaan Suomella ei ole minkäänlaista erityismerkitystä Yhdysvalloille. Niinpä se on jonkinlaista pikkurahaa: metsiä, järviä, kallioita. Eikä väestöä juurikaan ole, ei ole öljyä eikä kaasua, puhumattakaan ydinaseista. Ja tämä luonnonihme sijaitsee kartalla jossakin etäällä amerikkalaisten eduista. Se ei ole Iran eikä Pakistan. Sinne ei pidä ikinä sijoittaa kopeekkaakaan.
Mutta mekanismit sellaisten pikkurahojen keräämiseksi omaan varastoon antaa olla -periaatteella on saatu toimimaan hyvin. Aluksi Neuvostoliiton jälkeisenä aikana Baltian maiden ja muun Itä-Euroopan maiden ahmaisuun, sitten Saksassa, Ranskassa, Italiassa.
Nyt lähes joka päivä uutistoimistot siteeraavat herra Stubbia: milloin hän uhkaa(!) Venäjää jollakin Ukrainan vuoksi, milloin on huolestunut meidän suhteistamme Ossetian kanssa, milloin miettii Suomen jäsenyyttä NATOssa... Hän on tällainen planetaarisen mittakaavan ajattelija. Hänen pitäisi pohdiskella omia jogurtinvalmistajiaan, mutta hän huolehtii osseeteista ja on kiireinen. Eikä Stubb ole siellä ainoa sellainen.
Kaiken tämän pälpätyksen media julkaisee. Krimin tapahtumien amerikkalainen tulkinta nosti muutaman päivän ajan tavallisten suomalaisten kiinnostusta NATO-jäsenyydestä viidellä prosentilla. Suomi osallistuu jo, täysin vuoden 1947 Pariisin rauhansopimusta loukaten, Pohjois-Atlantin allianssin sotaharjoituksiin. En epäile, etteikö NATO muutaman vuoden pehmityksen jälkeen vedä naapurimme mukaan. Ja he kärsivät Viron, Latvian ja Liettuan kohtalon.
Kohtalo on epäkiitollinen. Jotta pietarilaisten rahoilla hyvin voivan Etelä-Suomen asukkaat näkisivät tulevaisuutensa, heidän tarvitsee matkustaa Viron Venäjään rajoittuville alueille ja katsoa, mitä siellä tapahtuu. Köyhyys ja autioituminen ovat ensin Kotkan, Lappeenrannan ja Imatran kohtalona ja sen jälkeen kaikkien muiden alueiden. Näköjään sellainen on historiallinen välttämättömyys.
Esimerkiksi viime vuonna kävi ilmi, että 10 % Liettuan vastasyntyneistä kansalaisista (yli 15 % vastasyntyneistä etnisistä liettualaisista) näki päivänvalon... Englannissa. Nämä ovat sekatyöläisten ja tiskarien lapsia, jotka eivät koskaan palaa Baltiaan. Ja kuinka paljon heitä on muissa maissa? – Näyttää siltä, että Neuvostoliiton jälkeisessä Baltiassa ei ole enää toimintakykyistä väestöä jäljellä. Täydellinen hajoaminen, kaikki ovat lähteneet pois. Venäläisten rahojen sijaan sinne tulivat amerikkalaiset hyökkäysvaunut.
Surullinen näköala, eikö vain? Sitä ei haluaisi uskoa. Mutta juuri näin käy, jos Suomi taas lakkaa ajattelemasta kansallisia etujaan ja uudelleen alkaa noudattaa vieraita oppeja. Mielenkiintoinen havainto: EU:n ja Venäjän välinen tavaranvaihto on pudonnut 10 %, Ison-Britannian 19 %. Mutta vaihto USA:n kanssa kasvoi 5,6 %. Amerikkalaiset yhtiöt valtaavat eurooppalaisten paikat.
Suomalaisten elintarvikkeiden vienti Venäjälle supistui viime kuukausina 70 %. Vastaavasti kansainvälinen luokituslaitos Fitch Rating alensi ennustetta Suomen pitkän aikavälin luokituksesta kaikkein negatiivisimpaan.
Ja viimeisin uutinen: Suomen puolustusministeri Carl Haglund sanoi, että NATOn ja Venäjän konfliktissa tämä maa ei jää sivustakatsojaksi. Haluavat taas sotia kanssamme...
Hyvistä asioista: kun Venäjällä on saatu valmiiksi suurenmoiset rakennushankkeet Vladivostokissa, Sotšissa ja Krimillä, vuoroon tulee nähtävästi Karjalan kannaksen kylpylävyöhykkeen kehittäminen. Kaukonäköiset ihmiset ovat ostaneet siellä valtavia maa-alueita eivätkä tee niillä mitään. Toistaiseksi eivät tee, mutta vain vain toistaiseksi – jonkin aikaa. Näyttää siltä, että se aika on lähellä.

1.4.2015

Pentti Stranius: Mies, joka muutti maailmanhistoriaa






Gorbatshov, Mihail. Näin sen muistan (Najedine s soboi). Minerva Kustannus Oy,
2015 (suom. Mirko Harjula)

Mihail Gorbatshov (s. 1931) on kirjoittanut elämästään ja myös toimistaan Venäjän kohtalon vuosina ennenkin. Näin sen muistan on silti häneltä kattavin omaelämäkertateos. Muistelmat ulottuvat varhaislapsuudesta aina vuoteen 1991, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Imperiumin romahdus on usein kirjattu juuri Gorbatshovin nimiin, mutta totuus näyttäytyy hänen muistelmissaan toisenlaiselta.


Mihail ja Raisa

Muistelmat alkavat poikkeuksellisella esipuheella. Siinä Gorbatshov palaa vuoteen 1999 ja muistelee koskettavasti Raisa-vaimonsa kuolemaa. En ole lukenut toista venäläistä niin sanottua suurmiesmuistelmaa, jossa tekijä näin herkän tunteellisesti kertoisi perheestään, yksityiselämästään ja erityisesti rakkaudestaan vaimoonsa. Mihailin ja Raisan rakkaustarina kulkee kautta kirjan ja suhde on selvästi ollut suurten tunteiden täyttämä, ellei peräti venäläinen ”vuosisadan rakkaustarina”.

Neuvostoliiton puolue-elämän tasolla Raisa ja Mihail edustivat täysin uudenlaista tyyliä ja politiikkaa. Pariskunnan oli helppo liikkua lännessä, osallistua vaikka Nancy ja Ronald Reaganin tai Margaret Thatcherin illanistujaisiin: Raisa hakkasi glamourillaan, kielitaidollaan, vaatetuksellaan ja sivistyneisyydellään kaikki lännen leidit.


Perestroika ja glasnost

Mihail Gorbatshovin kausi (1985-91) tunnetaan perestroika ja glasnost -termeistä. Perestroika tarkoittaa ”uudelleenrakentamista”, glasnost ”avoimuutta”. Gorbatshovin mielestä nämä käsitteet edellyttivät toinen toistaan. Hän halusi alunperin demokratisoida neuvostososialismia, ei tuhota maata, edes sosialismin perusteita, vaan rakentaa neuvostomalli tasavertaisten tasavaltojen liitoksi. Kävi kuitenkin toisin. Puoluejohtajaksi vuonna 1985 valitun Gorbatshovin vastustajina toimi aivan liian monta juonittelijaa. Gorbatshovin mielestä Boris Jeltsin ja niin Valko-Venäjän kuin Ukrainankin puoluejohtajat hajottivat imperiumin, koska halusivat omien tasavaltojensa, tulevan IVY:n (Itsenäisten valtioiden yhteisön) johtajiksi. Niin sanottu Belovezhin IVY-sopimus syntyi muistelijan mukaan täysin epädemokraattisesti, kansojen selän takana.

Imperiumi hajosi alta ja Gorbatshov ei ollut vuoden 1991 lopussa enää minkään valtakunnan johdossa. Syksyn 1991 kaappausyritys eristi perheen Mustalle merelle ja tankin päällä puhuva Jeltsin keräsi pisteet ja kansansuosion. Vaimo Raisa sairastui samaan aikaan vakavasti - ja Gorbatshovista tuli pelkkä marionetti. Muistelijan suureksi ansioksi luen sen, että hän ei ryhdy erittelemään Boris Jeltsinin alkoholismin asteita ja käytöksen äkkikäänteitä, jotka monen tutkijankin mukaan vaikuttivat suuresti Venäjän kohtaloihin. Toki selväksi käy ettei Jeltsin Gorbatshovilta anteeksiantoa saa.

Toisaalta, Gorbatshov ei myöskään anna paljon arvoa kansanliikkeille, jotka suuresti myötävaikuttivat neuvostovaltion siirtymiseen historiaan. Muistelmista käy ilmi selkeä Kreml-keskeisyys: kaikkea johdettiin ylhäältä, myös perestroikaa. Uskoako vai ei?

Kirjan kirjoittamisen hetkellä, viisi vuotta sitten, Vladimir Putin on vielä arvossa arvaamattomassa. Tällä hetkellä, keväällä 2015 Gorbatshov ajattelee Putinista hieman toisin - Ukrainan tapahtumien, opposition kurittamisen, sensuurin ja Boris Nemtsovin murhan valossa? Putin ei ole venäläislähteiden mukaan edes suostunut tapaamaan Gorbatshovia. Ennen näiden päämiesten keskustelut olivat jokavuotisia.


Yhtymäkohtia UKK:n uraan

Mihail Gorbatshov tuli politiikkaan oloista, jotka muistuttavat Lepikon torpan Urho Kaleva Kekkosen elämäntarinaa. Stavropolin laitamilla kasvanut maalaisperheen vesa ei unelmoinut puolueurasta, vaan halusi olla alunperin tutkija ja tiedemies.
Sinnikkyydellään hän pääsi Moskovan yliopistoon, missä myös rakkaussuhde Raisaan alkoi. Maaseutu oli hänelle rakas ja kotiin palattiin aina kun mahdollista. Uran alkuvaihe Kaukasuksen juurella ei ollut lainkaan upea: Mihail ja Raisa asuivat ja perustivat perhettä muutaman neliön vuokrayksiössä, missä oli kylmä, välillä nälkä eikä palkka riittänyt edes perustarvikkeisiin.

Talonpoikaismenneisyys ei unohdu Kremlissäkään, vaan juuri ”maaseudun tulevaisuus” on jatkuvasti läsnä kun uudistuksia suunnitellaan. Gorbatshovin johtopäätös neuvostososialismin ongelmista on lopulta puoluejohtajanakin karu ja ymmärrettävä. Vähintäänkin rivien välistä käy ilmi, että valtio teki suurimmat virheensä pakottaessaan talonpojat 1930-luvulla kolhooseihin, estäessään maalaisten liikkumisen vapaasti ja tuhotessaan yksityistalouden ja pientilat. Kirjoittajan omaiset, ”kulakit”, jotka oikeasti olivat tavallisia pienviljelijöitä, saivat maksaa tästä politiikasta ja kolhoosilaitos oli yksi neuvostososialismin tuhon siemen.



Elämäkerran plussat ja miinukset

Mihail Gorbatshov on valtiomies, joka on tottunut vakuuttamaan yleisönsä ja myös vaikutti koko maailman kohtaloihin. Ei hän turhaan kuitannut Nobelin rauhanpalkintoa. Elämäntyö on ollut järisyttävän tärkeä. Harva tietää niistä asevarustelua rajoittavista uudistuksista, joita Gorbatshov esitti monella foorumilla. Esiintyjänäkin hän oli vailla vertaa, erilainen ja rehellinen. Kaikki tämä näkyy tekstissä, yksityiselämän ohella, sillä Kremlin juonikuvioita valottavat ”juorutkin”ovat poikkeuksellisen valaisevia. Gorbatshov tietää herkullisia yksityiskohtia Neuvostoliiton viimeisistä johtajista, ”elävistä ruumiista”.

Gorbatshovin omaelämäkertaa pitää silti katsoa subjektiivisesti, hänen tarinanaan. Kukaan elämästään raportoiva ei ole koskaan täysin objektiivinen. Silti Gorbatshov paljastaa itsestään, myös Kremlin sisäpiireistä asioita, jotka kertovat paljon suurvallan viime hetkistä. Hän oli välillä kovinkin epävarma, mutta tiukka moralisti suhteessa puoluetoveriensa syrjähyppyihin tai etuisuuksiin, vaikka niistä itsekin paljolti nautti. Selvästi hän katuu myös sitä, että ei pystynyt pienentämään puna-armeijan määrärahoja sosiaalipolitiikan hyväksi. Niin sanotusta ”kieltolaista”, vodkan myynnin rajoituksista hän on yhä tyytyväinen, joskin pahoillaan lieveilmiöistä.

Näin sen muistan on tyyliltään harvinaisen henkilökohtainen teos, jossa puoluekiemurat, neuvostovaltion arkielämä ja perhehistoria kulkevat rinta rinnan. Mihail Gorbatshov joutui mielestään tahtomattaan tehtäviin, joissa muutettiin maata ja maailmanhistoriaa. Välttämättä tekijä ei ole maailman lahjakkain kynämies eikä suomentajakaan aina vältä venäläisen kirjoitustyylin kömpelyyksiä. Silti muistelmat ovat oikeasti suurta tunnustuskirjallisuutta. Niitä täydentää vielä teoksen loppuliite, johon on koottu hyvä henkilöhakemisto ja Gorbatshovin muita tekstejä, muun muassa puhe Nobelin rauhanpalkinnon luovutuksessa 1991.

Pentti Stranius